Kun erilaiset barefoot-kengät tulivat muotiin kesällä 2011, eräs ystäväni fiilisteli niiden autuutta. Hän kertoi luontaisemmasta askelluksesta, vähäisemmästä rasituksesta polville ja nivelille, paremmasta maastotuntumasta. Mietin että jos kerran luonnollinen juoksu on noin paljon parempaa, niin miksi ei saman tien mennä all in, ja juosta aidosti paljain jaloin. Siitä se ajatus sitten lähti…

Paljasjalkaisuus oli jo lähtökohtaisesti syvällä identiteetissäni. Lapsuuden kesät mökillä vietin aina paljain jaloin ja kaupungissakin sukat lähtivät aina jalastani heti sisään päästyäni. Myös nuorena aikuisena kenkäkammo iski aina välillä kesäaikaan ja esimerkiksi kyseisenä kesänä 2011 oli kolmen viikon jakso, jolloin en kertaakaan laittanut kenkiä jalkoihini. Mökillä se oli luontaista, mutta Helsingin ja Tallinnan keskustoissa ja kaupoissa karvaiset varpaani keräsivät muutamia huvittuneita katseita. Tästä huolimatta juokseminen paljain jaloin ei aiemmin ollut mielessä käynyt.

Syksyllä 2011 tein muutaman lyhyehkön koelenkin jotka sujuivat hyvin. Pohkeet tosin kipeytyivät ensi kerroilla kun askellus siirtyi kantapäiltä päkiöille. Ihmisen jalka on rakentunut siten että juostessa päkiä ottaa iskun vastaan ja jalkapöydän kaari toimii iskunvaimentimena joka vähentää tärähdystä. Pehmustetut juoksukengät mahdollistavat kantapääastumisen ja monet syyttävät tätä ”väärää” askellusta erilaisista polvi- ja nivelongelmista. Nykyaikaiset pehmustetut juoksukengät siis hoitavat oiretta vaivaan, jonka ne itse ovat aiheuttaneet. Tieteentekijät kiistelevät edelleen tämän väitteen todenperäisyydestä, mutta oma kokemukseni oli myönteinen: Lenkkeilyäni vaivannut juoksijan polvi tuntui paljain jaloin vaivaavan huomattavasti vähemmän. Siinä siis ensimmäinen syyni juosta paljain jaloin: Luontaisempi askellus rasittaa vähemmän polvia ja muuta ruumista.

Keväällä 2012 seurasi ensimmäinen varsinainen paljasjalkajuoksujakso (suomen kieli ja yhdyssanat 🙂 ). Juoksin kymmenisen lenkkiä paljain jaloin. Aloitin lyhyemmistä lenkeistä jotta jalkani tottuisivat ja etenin aika nopeasti kymmenen kilometrin pituisiin. Jalkapohjat karaistuivat nopeasti: alussa sora sun muu epätasaisuus pisteli ikävästi, mutta mitä enemmän kilometrejä oli takana, sitä enemmän jalkapohjani kestivät. Jalkapohjien iho myös tuntui täysin erilaiselta, pehmeän vauva-ihon korvasi kova, paksu ja karkea pinta. Sitten koitti Töölönlahti Blackjack, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. Samaan päivään osui myös alkukesän ensimmäinen hellepäivä. Kävi ilmi että helle on paljasjalkaiselle ongelma: Suoran auringonpaisteen kuumentama asfaltti söi jalkani rakkuloille 15 kilometrin juoksun jälkeen. Kun lopetin juoksun 27 kilometrin kohdalla, oli molemmissa jalkapohjissani kaksi rakkulaa: yksi kantapään kokoinen ja toinen päkiän kokoinen. Niiden paranemisessa meni reilu kuukausi. Tarinan opetus: Auringon paahtama asfaltti on pahin alusta paljasjalkajuoksulle. Sora sun muu aiheuttaa pientä kestettävissä olevaa kipua, mutta kuuma asfaltti polttaa sellaiset rakot, että juoksusta tulee tuskainen taival.

Seuraavan kerran sovitin lenkkikengättömyyttä jalkaani keväällä 2013. Nyt tavoite oli selkeä: maraton. Myös treenaus oli systemaattisempaa: kolme/neljä kertaa viikossa parin kuukauden ajan. Yleisistä treenausnikseistä enemmän viime kirjoituksessa. Aloitin jälleen kevyemmin jotta jalkapohjilla olisi aikaa tottua ja pidensin lenkkitahtia hiljalleen. Aurinkoisina hellepäivinä lenkin pituuden määräsi jalkapohjien rakkoherkkyys. Kun alkoi tuntua orastavaa rakkoutumista, lopetin päivän lenkin siihen. Muuten paljasjalkaisuus ei treenaukseeni vaikuttanut, polveni olivat päähuolenaiheeni. Kerran jouduin pitämään viiden päivän tauon, kun rakot kehittyivät jalkapohjiin ja halusin niitä parannella.

Sitten koitti suuri päivä ja asetin varpaani Mad Marathonin lähtöviivalle Vermontissa. Lähtöaika klo 7.00 takasi sen että asfaltti ei polttanut. Vaikka reitti siirtyi asfaltilta osin mutaisillekin kärryteille, eivät jalkapohjani olleet missään vaiheessa mitenkään haitaksi juoksun aikana. Itse asiassa niistä oli vain etua: Moni katsoja bongasi paljasjalkaisen juoksijan ja sain kiitettävän määrän kannustusta, joka siivitti eteenpäin. Sitten maali ja onnistumisen huuma! Edelleenkään jalkapohjani eivät olleet mitenkään kärsineen näköisiä. Johtopäätös: Riittävän harjoituksen jälkeen (ja kuuman asfaltin puuttuessa) paljasjaloin juostu maraton ei oikeastaan mitenkään poikkea kengin juostusta maratonista.

Summa summarum: Koin että paljaista jaloista seuraava päkiäaskellus auttoi polvivaivoihini. Aluksi pohkeet kipeytyivät ja jalkapohjat kestivät vähemmän soraa, mutta hiljalleen kasvavan treenauksen tuloksena nämä vaivat katosivat. Ei sorassa juoksu edelleenkään mukavaa ollut, mutta mahdollista kuitenkin. Muuten paljaat jalat toimivat kaikenlaisilla alustoilla, lukuunottamatta tuota pelättyä kuumaa asfalttia. Lasinsiruihin en toistaiseksi ole astunut (kop kop), mutta toista maratoniani juostessani jouduin yhdessä vaiheessa nyppimään jalkapohjastani piikkipuskan oksan, jonka päälle astuminen vähän kirpaisi.

Erilaisista fyysisistä hyödyistä tai haitoista voi keskustella paljonkin, mutta lopulta itselleni keskeiset syyt olivat henkisiä: Paljain jaloin oli hauskempaa juosta. Kenkiin kahlittuna lenkki kuulosti pakkopullalta, mutta paljain jaloin juostuna siinä oli kumma vapauden tuntu, kuin kesäniityillä kirmailisi! Myös se tuntuma maastoon, jonka paljaat jalat tarjosivat, oli kiehtova: Erilaiset maastot ja jopa erilaiset asfaltit tarjosivat erilaisia jalkatuntumia ja paljaiden jalkojen ansiosta sitä tunsi olevansa lähikosketuksessa maan kanssa. Myös omaa kehoa ja jalkojen tuntumia opin kuuntelemaan aivan uudella herkkyydellä ja tiedostamaan erilaisten askellusten merkityksen.

On myös myönnettävä että filosofien ammattitauti on annettujen totuuksien kyseenalaistaminen. Kuten sen että maraton vaatii uusinta teknologiaa sisältävät, monikansallisella logolla varustetut, yli sadan euron high tech-kengät. Eli pelkästään sen todistaminen että paljain jaloin juokseminen on mahdollista ja ihmisten epäuskoisten katseiden kohtaaminen oli oma nautintonsa.

Jos siis tulevina vuosina näet minut paljain jaloin juoksemassa, niin pääasiallinen syy liittyy motivaatioon: Paljasjalkajuoksun tarjoama askeettinen minimalismi on luonnollista, ylevää ja juurevaa. On vain mies, jalat ja maasto (ja häveliäisyyden vuoksi jonkinlainen viikunanlehti kehoa verhoamassa. Toistaiseksi…). Juostessani paljani jaloin olen enemmän elossa, enemmän vapaa, enemmän yhteydessä siihen sykkivään maailmakokemuksen virtaan, jonka huomassa ihmiselämä ottaa pontevia askeleitaan!

Huomio: En ole lääkäri tai ihmisanatomian asiantuntija ja esittämäni ajatukset perustuvat pääasiassa omiin kokemuksiini. Ihmiset ovat erilaisia ja tutkittua tietoa paljasjalkajuoksusta on toistaiseksi aika vähän. Liian nopea siirtymä paljasjalkajuoksuun voi aiheuttaa erilaisia ongelmia kuten jalkapöydän hiusmurtumia. Jos siis lähdet paljain jaloin juoksemaan, tee se varovasti ja kehoasi kuunnellen. Aloita lyhyillä lenkeillä, jotta jalkasi saavat aikaa tottua tähän uuteen tyyliin.